Lyhyesti: Kuvaamme kollektiivin porukalla paikalliselle tanssiseuralle Tepikalle sen historian parhaan kalenterikuvituksen ensi vuodelle.

Yleensä  kalenteria kuvatessa on otettava huomioon vuodenajat. Niin tässäkin tapauksessa. Kalenterin talven ajan kuvissa olisi hyvä tulla esiin talvitunnelma, ja kun lämpömittari alkaa lähennellä kymmentä lämpöastetta, on kiire. Ensimmäisen kuvauksen jälkeen kävimme Janin kanssa tiedustelemassa kotimatkalla Harjun/Neron portaat mahdollisena kuvauspaikkana. Ensimmäinen vaikutelma oli hyvä. Kuva ideoitiin valmiiksi saman tien ja toivottiin, että lumet eivät sula viikossa pois.

Tulimme paikalle Janin kanssa tunti ennen kuvattavia, eikä aikaa jäänyt yhtään ylimääräistä. Tuli nimittäin ravattua noita portaita ylös alas, kun kokeiltiin eri paikkoja, missä kuvattavat seisovat, ja mihin laitetaan salamat jne. Ideana oli yhdistää kolme kuvaa tanssijoista yhdeksi kuvaksi:

• Pari saapuu estradille
• Pari tanssii
• Pari poseeraa tanssin lopuksi

Tanssijoiden osalta kuvaus saatiin suhteellisen nopeasti valmiiksi. Aikaa meni kutakuinkin 5 min per kuva Janin toimiessa assistenttina ja allekirjoittaneen kuvaajana. Valoina toimivat Nikonin SB-800 sekä SB-900 salamat softbokseissa. Toinen aina päävalona, toinen taasen hiusvalona. Kuvien ottamisen jälkeen pari päästettiin paikalta pois ja varsinainen hikinen työ alkoi. Muureihin/portaisiin piti saada vähän valoa tunnelman hakemiseksi. Olen tähän asti pitänyt Cybersync-radiolaukaisimia melkein pomminvarmana systeeminä, mutta ehkäpä pakkanen, lumikinokset ja kiviportaat toimivat hyvänä esteenä radiosignaalille. Mukana oli nimittäin vähän tuurinpoikasta, kunnes saatiin kaikki neljä salamaa välähtämään yhtä aikaa taustalla ylös muurille. Ja luonnollisesti osa salamoista oli ensimmäisellä kerralla aseteltu hieman väärään paikkaan, joten taas ravattiin ylös ja alas portaita.

No, lopuksi muuritkin oli valaistu ja lopullinen kuva valmistui Photoshopaten kuusi kuvaa yhdeksi.

Heräsin jokin aikaa sitten outoon tosiasiaan: pystyn nukkumaan kokonaisia öitä ilman ensimmäistäkään lasten aiheuttamaa heräilyä! Toki uinujien lukumäärä vanhempien sängyssä aina tuplaantuu aamuun mennessä, mutta huomaan silti selvän muutoksen: minä ilmeisesti lataan akkuja selvästi paremmin unia nähden kuin itkevää lasta pitkin asuntoa hyssytellen.

Mitä tehdä tällä vapautuneella unienergialla? No tietenkin ruveta kirjoittamaan öisin vinkkisivustoa valokuvaukseen turhautuneille vanhemmille!

Vinkit ovat lyhyitä, aivan kuten isän ja äidin vapaa-aika. Koomikkotaustani mukaisesti olen kirjoittanut ohjeet niin naurattaviksi, että ensi vilkaisullakin tulee pissat housuun (todistettavasti tapahtunut 2v testiyleisöllä).

Tervetuloa sivustolle jrkkäri.com!

Aurinkoisin kuvausterveisin,

- Jouni

Help Portrait Jyväskylä from Jouni Kallio on Vimeo.

Valo-kollektiivi jatkoi jo perinteeksi muodostunutta (kai kaksi kertaa on jo perinne?) ystävänpäivätapahtumaa Jyväskylässä Help Portrait -hengessä.

1 päivä, 1 maa, 4 valokuvaajaa, vapaaehtoisia, kuvattavia

Viime vuodesta hankitulla kokemuksella tapahtuman järjestäminen oli helppoa. Yhteistyötahot pysyivät samoina, kuvauspaikka vaihtui Ilokiven alakerrasta yläkertaan, kahvia oli saatavilla (kiitos SPR) ja aurinko paistoi.

Viime vuodesta poiketen kokosimme tällä kertaa kolme kuvauspaikkaa, mikä riitti vallan mainiosti. Yhdellä paikalla otettiin pelkkiä potrettikuvia, kahdessa muussa kuvauspaikan leveys riitti hyvin myös perhekuvien ottamiseen.

Hiusmuotoilukoulu Aki Korpisen opiskelijat ehostivat kuvattavia, SPR:n vapaaehtoiset järjestivät kahvituksen ja ottivat vastaan sisään tulleet ihmiset. Ja me kuvasimme. Homma hoitui tyylikkäästi viime vuoden tuomalla kokemuksella.

Kiitokset yhteistyötahoille!

Hääpari vaihtaa vapaalle

Jouni päätti leijua Jopkan valokävelyllä

When you get bored during a photowalk, the easy solution is to start levitating…

This photo was a joint effort by Jussi Salomaa (photo), razzleblade (taking the photo in the photo) and Jouni Kallio (levitating). No Photoshop, just sore feet.

Strobist info:
- SB800 to jumper, high on a lightstand, camera left
- SB900 to side-light the jumper, high behind the flowers, camera right
- SB24 to photographer, low on the ground, camera left
- All flashes triggered with CyberSync

Edellä saatesanat kun sovittiin Teatteriseurue Piin kuvauksistauuden näytelmän osalta. Ajattelin että ok – kuvaajan unelma. Lyhyt keikka ja helpot rahat. (tähän kuuluu se hymiö…) Seurue oli tuttu ennestään, joten tiesin suurinpiirtein mitä kuvat tulevat esittämään. Näyttelemistä, väriä ja luonteikkaita rooleja.

Kyseessä on teatteriseurueen sovitus Timo Parvelan Karuselli-kirjasta. Jatko-osa aiemmin tehdylle Keinulaudalle. Promokuvien tarve ja muiden näytelmien jo olemassa oleva kuvattu materiaali mielessä ryykäisin esityskohteeseen Survonkulman teatteritilaan Kuokkalan sillan juureen. En tietenkään kerennyt näkemään mitään näytelmästä, jotta olisin itse voinut ehdottaa erityisesti jotain. Onneksi näyttelijöillä oli jo valmiina mietittynä muutama kohtaus jota kuvata.

Paikalla siis varttia vaille seitsemän. Mukana kamera, kaksi strobea ja triggerit. Näillä mennään satoipa vaikka kissoja tai koiria kaatamalla. Kaikki valmiiksi oven ulkopuolella ja sitten otetaan pari kuvaa tarkkaan valituista kohtauksista. Tai ainakin niin piti käydä.

Lopputuloksena oli 270 kuvaa seitsemässä eri valaistussetupissa. Miten tämä näin pääsi eskaloitumaan?

Muutama perusprinsiippi tuo asiaan ehkä hiukkasen näkökulmaa:

a) Näyttelijöiden eläväisyys, ammattitaito ja aiempi tuttuus helpottaa.

b) Kevyen laitteiston antamat mahdollisuudet vs. Studiolaitteistot. Käsisalamoilla kuvaaminen on vaan niin helppo viedä tilaan kuin tilaan. Ei tarvitse lisäsähköjä, ei tarvitse piuhoja, ei painavia jalustoja etc…. Syitä on monia. Joku olisi sitä mieltä että tehot ei riitä. Katinkontit sanon minä. Kolmen studiosalaman viemän tilavuuden kun täyttää 580EX II:lla niin mahtuu aika monta siihen säkkiin. Triggerit tuovat langattomuuden kuten myös master-slave asetukset. Samalla ei tule kohteillekkaan instant palovammoja tai kansanomaisesti hiki, kun tehot on rajattu pieneen. More is less tai less is more. Kumpikin käy tähän.

c) Valokuvaajan kyky elää kuvauksen mukana hetkessä eli mukautua. Uskon että ajat tietynlaisena kuvaajana on ohi. En edes halua olla pelkästään erikoistunut luontokuvaaja, potrettikuvaaja, studiokuvaaja, taidekuvaaja, urheilukuvaaja, hääkuvaaja tms., vaan haluan kyetä tekemään kaikkea. Aivan… KAIKKEA! Ja sitten sinulle, joka ajattelet nyt että sitten osaa kaikesta vähän, mutta ei mistään oikein kunnolla mitään, kohautan hartioita ja lähden tekemään seuraavaa projektia. En osaa kaikesta kaikkea mutta silti en halua kyetä rajoittamaan itseäni vain tietyn osaamisen sisään. Jos on vartti aikaa niin sitten tehdään vartissa tavaraa jonka voi omiin nimiin laittaa.

Loppujen lopuksi on muutamia asioita jotka pysyy: Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten kannattaa ottaa aina liikaa tavaraa mukaan. Ajoissa paikalle. Ja digiajan mahdollistamana: ota muutama ruutu enemmän kuin on tarvista. Onpahan ainakin ”taidekuvia” plärättävänä.

by “Tilannekuva”

3 tuntia, 15 ilmoittautunutta, 12 mallia

”Kerätkää osallistumismaksu etukäteen! Muuten 15 ihmistä ilmoittautuu ja 5 tulee paikalle. Näin käy aina.”

Tämä oli ohje, jonka luin yhden photowalk-järjestäjän sivuilta päivää ennen tapahtumaa. Siinä vaiheessa oli jo vähän myöhäistä turista, eikä tapahtuman mitään ollut tarkoitus maksaakaan. Piti vaan toivoa, etteivät +1C lämpötila ja edellisen päivän lumisade karkottaisi kaikkia osallistujia (mallit mukaan lukien). Olo oli siis kuin lapsuuden syntymäpäivinä – tulisikohan paikalle muitakin kuin mielikuvituskavereita?

Ideana oli antaa porukalle kuvauksen rakenteluun neljä palikkaa:

1. Ulkopuoliset mallit oman megalomaanisen vision toteuttamiseen
2. Jyväskylän “Valon kaupunki” – tapahtuman hienot valot taustaksi
3. Kollektiivin puolesta salamalaitteet, triggerit ja muut lelut
4. 15 leikkikaveria

Kun kello kuusi Jyväskeskuksen aulaan kerääntyi sitten ulkoiluttajineen jokainen ilmoittautunut kamera, homma oli jo käytännössä voitettu! Lyhyt tervetulotoivotus Janilta ja Jounilta, ja viisikot lähetettiin kiertämään rasteja ohjeella tunti/rasti.

Ykkösrastilla kuvattiin kahta mallia Kirkkopuistossa. Hienosti valaistun Kaupunginkirkon ulkoseinät ovat täynnä erivärisiä ja -muotoisia nurkkia, rappuja ja koloja, joissa mallipariskunta sai poseerata yhdessä ja erikseen. Stimuloivia ulkopintoja oli onneksi sen verran runsaasti, ettei kukaan yrittänyt raahata malleja saarnastuoliin. Mallitkaan eivät karanneet alttarille.

by Heikki Ala-Nikkola

by Matti Vaittinen

Toinen rasti oli junaradan ylittävän kävelysillan sinisissä valoissa (- kerrankin kuvaajat voivat keskittyä oleelliseen, kun totesivat suonensisäisen huumeidenkäytön mahdottomaksi). Paikalla oli kiipeilemässä ja loikkimassa Jyväskylän Parkour – akatemian taitavaa akrobaattiporukkaa. Vetipä allekirjoittaneenkin veri puuhun dokumentoinnin lomassa.

by Marko Kauko

by Sami L.

by Martta Mäkilä

Kolmannen rastin piti alun perin olla ulkona, mutta yhtälö ”Taidokoiden paljaat jalat + 1C aste lämmintä” todettiin ratkaisemattomaksi. Niinpä rastit siirrettiin Jyväskylän kauppaparatiisien hellään huomaan taktiikalla ”joskus on parempi pyytää anteeksi kuin lupaa”. Toive oli, ettei kuvausporukoita ehdittäisi heivata ulos kaikista tarjolla olevista sisätiloista ennen illan päättymistä – eikä ehditty! Jyväskeskuksen aula osoittautui mahtavaksi näyttämöksi kuvaajien action-visioiden toteuttamiseen.

by “razzleblade”

by “mikkoo”

Illan päätteeksi keräännyttiin porukalla ravintolaan katselemaan raakavedoksia ja hehkuttamaan kokemuksia. Oli todella hauskaa vertailla eri ryhmien ratkaisuja. Samat mallit, samat paikat, silti todella erilaisia luomuksia.

Jo etukäteen sovittiin että otettujen kuvien parhaimmisto laitetaan näytille maailmalle ja tietenkin malleille jakoon kiitokseksi kolmen tunnin kylmähoidosta. Nyt kuvia onkin kertynyt Flickrin ryhmään pitkälti toista sataa. Kuvia pääsee ihailemaan osoitteessa:

http://www.flickr.com/groups/valonkaupunkiphotowalk/

Illasta on tulossa (lähi)tulevaisuudessa myös lyhyt amatööridokumenttivideo.

Iso kiitos

• Mallit: Ilman teitä olisimme saaneet nauttia tuhannesta originaalista ”Mun kuvaajakaveri ja sen kamera”, otoksesta. Yhteistyö teidän kanssanne oli loistava oppimiskokemus meille kaikille. Kuvaajien mielestä otosten yhteissuunnittelu oli todella mielenkiintoista ja opettavaista.
• Valon kaupunki: Kiitos tapahtumajärjestäjille, jotka ottivat photowalk-idean innolla vastaan.
• Jyväskeskuksen vartijat: Kiitos että sallitte Taidokoiden kuvaamisen kauppakeskuksessa ilman mukinoita. Ehkä mallimme eivät näyttäneet tarpeeksi vaarallisilta. Tai sitten he näyttivät.
• Foreca, Ilmatieteen laitos ja muut ylemmät tahot: Kahden lumisadepäivän väliin täsmäammunnalla kirpeää syysilmaa. Sateenvarjot voitiin laittaa parempaan käyttöön.
• Osallistujat: Jyväskylässä on selvästi innokasta ja osaavaa kuvausporukkaa. Oli kunnia päästä isännöimään tätä porukkaa ja tutustumaan hyviin tyyppeihin.

Huomasin, että olin tullut vanhaksi, kun Jouluna lahjojen antaminen alkoi sytyttää enemmän kuin niiden saaminen. On hauskaa osallistua jonkun järjestämään tapahtumaan, heittäytyä organisaattorien hellään huomaan ja nautiskella ohjelmasta. Mutta tiskin toisella puolella hengailu, luovien ihmisten innostuneen kuhinan seuraaminen on vielä hauskempaa, suorastaan ikimuistoisen makeeta. Hauskaa Joulua!

Jouni ja Jani
Valokollektiivi

Ps. Jos haluat tietoja kollektiivin tulevista tempauksista, liity Facebook-ryhmäämme (http://www.facebook.com/group.php?gid=217211256361&v=wall)

by “marimarjatta”

by “Konvert”

by Litium6

Meidän on pitkään pitänyt kuvata hyvän ystäväni, Markon, Ducatia, mutta erinäiset (kirjaimelliset) rypyt kuljettajan ja pyörän välisessä suhteessa ovat siirtäneet sessiota. Nyt kun pyörä oli kunnossa, oli aika toteuttaa suunnitelmat. Tyhmyyden tiivistymisenkin uhalla mukaan lähti myös Valokollektiivin Jussi Salomaa, sekä juuri uuden 2300-kuutioisen pyörän hankkinut kollega, Janne. Alaa harrastamattomalle aukaistakoon, että tilavuutta tuossa moottorissa on siis saman verran kuin 50 mopossa. Pitihän sellainen ihme siis kuvata. Pakkasin laajakulman mukaan.

Suunnitelluista kolmesta asetelmasta kaksi onnistui ja kolmas osoittautui huonoksi ideaksi paitsi kuvien laadun, myös potentiaalisesti kuvaajan terveyden kannalta.

Ensimmäinen viritys oli kuvata pyöriä loivassa sisäänpäin kallellaan olevassa mutkassa. Virittelimme Jussin kanssa molemmat pari salamaa mutkaan. Kameraa vastaan tulevan valon tarkoitus oli auttaa irrottamaan pyörää taustasta. Kameran suunnasta tuleva valo puolestaan valaisi pyörää, ja lyhyellä välähdyksellään mahdollisti tarka(hko)n pysäytyskuvan huolimatta pitkästä suljinajasta. Kameralla seurattiin pyörää jotta saatiin taustaan vauhdin tuntua. Metrin päästä suhahtavan kyykkypyörän pitäminen kameran etsimessä muistutti erehdyttävästi teinipojan rakastelua: koko homma ohi niin nopeasti, että paras on vaan laittaa silmät kiinni ja toivoa parasta.

Seuraavana olikin vuorossa päivän floppi (dagens flop), eli yritys kuvata pyörää liikkuvan farmarin perästä (farmari = automalli, ei ammatti, toim. huom.). Olin hommannut tilaisuutta varten valjaat ja liinat, joiden avulla pysyin avonaisessa Octavian takaluukussa. Suurena visiona oli saada kuvia joissa maisema vilistää sitä halkovan sankarin pyörän ympärillä. Kaikki vaikuttikin lupaavalta moottorin käynnistämiseen asti. On jännää, miten nopeasti sitä haistaa makaavansa suoraan pakoputken yläpuolella. Kun pääsimme liikkeelle, ilmavirta täydensi konseptin keräämällä pakokaasut vielä tarkasti suoraan takaluukkuun. Tilanne sai minut pian kadehtimaan savustuspöntön norjalaista kassilohta: ainakaan sen ei tarvitse hään keskellä pelätä vielä putoavansa pöntöstä moottoripyörän alle.

Sotakirjeenvaihtajien hengessä yritin urheasti ottaa muutamia kuvia terveytenikin uhalla, ja valitettavan surkein tuloksin. Salamasta piti luopua siksi, että se valitsi valaisukohteekseen pyörän sijaan pakokaasut, eikä tarkoituksena ollut simuloida moottoripyöräilyä savupiipussa. Ilman salamaa otetut kuvat puolestaan olivat lähes yhtä tärähtäneitä kuin kuvausasetelma, joten suurin osa kuvista pääsi bittitaivaaseen suoraan kameran muistikortilta.

Vastoinkäymisistä lannistumatta suljimme auton häkäluu… takaluukun ja suuntasimme järven rantaan poseerauskuvien pariin. Paikalla meidät yllätti peilityynen veden pintaan heijastuva upea auringonlasku. Nyt taisteltiin kelloa vastaan: kuinka paljon aikaa kannattaa tuhlata laitteiden pystytykseen ja olisiko mahdollista pärjätä ilman salamajalkoja, sateenvarjoja, radiolähettimiä. Tässä kohtaa otimme Jussin kanssa käyttöön eri taktiikat: Sillä aikaa kun hän pystytti ripeästi normaalin salama-arsenaalinsa, minä päätin säästää pari minuuttia auringonvaloa ja räiskiä kuvia ilman valonmuokkaimia tai salamanjalkoja. Jussi voitti. On varmaan hieno tunne johtaa Jukolan viestissä ensimmäiset 200 metriä, mutta metsässä tulee äkkiä mummoa ikävä, jos juoksuun on saanut halutun keveyden jättämällä kartan ja kompassin telttaan.

Yön pimeinä tunteina piti vielä kokeilla saako paikalla olevaan motskariin työnnettyä vauhtia Photoshopissa. Nettitutoriaalista (carphototutorials.com) bongatuin neuvoin sain Markon pyörän liikkeelle, ja etupyörän suorastaan sutimaan. Efekti ei tässä tilanteessa ollut parhaimmillaan, mutta tulihan taas tutustuttua yhteen uuteen työkaluun.

Kiitos jos jaksoit lukea tähän saakka. Nyt siirryn käsittelemään unikuvia. Öitä!

Vastaus: Päätyy virittelemään lakanoita päiväkodin jumppasaliin klo 8 aamulla. Pro bono.

Vanhempaintoimikunnan tehtävä oli suunnitella päiväkodille esite, johon tarvittiin kuvitusta. Koska olin pari viikkoa aikaisemmin kokeillut uutta DIY taustaa (lue: do it yourself eli rappusista roikkuva vanha olohuoneen verho), näin tässä oivallisen tilaisuuden päästä jatkamaan testailua. Ideana oli siis saada lapsista kuvia valkoisella taustalla. Yleensähän tausta valaistaan parilla salamalla joiden valon osuminen malliin estetään erilaisin seinäviritelmin (lue opastusta esim. täältä ). Halusin yksinkertaistaa taustan valaisua ja tehdä sen ampumalla salamavalon ohuen taustakankaan läpi. Yksi salama, ei seiniä.

Ei muuta kuin hamekankaita hommaamaan: Kaikkien studioiden hovihankkijalta, Eurokankaasta, löysin valkoista keinokuituverhoa 3x5m tähtitieteelliseen yhteishintaan 24€. Kevyttä ja helposti suoristuvaa. Maatuminen varmaan kilpailee nopeudessa ydinjätteen hajoamisen kanssa.

Sain kaveriksi kuvauksiin Markon, jonka kanssa erilaisia valaisuviritelmiä on monesti pohdittu. Valokuvaus on kuin seksi: hyvässä seurassa se on mukavampaa kuin yksin, mutta jos porukkaa on liikaa, homma menee helposti sähläämiseksi. Tai siis näin olen lukenut. En ole koskaan harrastanut isossa porukassa valokuvausta.

Kuvausasetelma oli yksinkertainen: 3 metrinen telineelle viritetty taustakangas, jonka takana noin puolentoista metrin päässä yksi salama (580 ex, ½-teholla). Vaahtosammutt siis mallit valaistiin yhdellä heijastavalla hopeavarjolla (430ex, ¼-teho) ja yhdellä pienellä softboxilla (580 II ex, ¼-teho). Varmaa ja tasaista (joskin vähän tylsää) valoa erilaisiin 1-2 lapsen asetelmiin trampoliinihyppelystä bongorumpuiluun. Kameran asetukset ISO 200, f/6.3 ja 1/200s.

Taustavalotus toimi hyvin varsinkin jos kohde oli taustasalaman ja kameran välissä. Raaka salama jätti kohteen reunalle näkyessään efektin, joka mausta riippuen on joko riitasointu tai jatsia.

Jälkikäsittelyssä pieni histogrammin hivutus poisti lähes kaikki epämääräisyydet taustasta. Ei kuvaajasta.

Kaikkiaan hauska ja opettavainen tutustuminen päiväkotimaailmaan sekä yhteen mahdollisuuteen saada esitetyylisiä kuvia nopeasti ja edullisesti. Puolessatoista tunnissa, rakentelut, testailut ja purku mukaan lukien, saimme kuvattua 7 lasta. Ei pissoja housuun, ei kiukuttelua. Myös lapset käyttäytyivät oikein hyvin.

(Kuvituksena käytetty ainoastaan omien lasten kuvia)

I) “Mitä? Eikö maailma pyörikään valokuvaajan ympärillä?!”
Jos pyydetään kuvaamaan 18 luistelijaa jäällä yksin sekä erilaisissa ryhmityksissä puolessatoista tunnissa, ei passaa valittaa. Jos edellisenä päivänä kuulee, ettei jääaikaa harjoitusten ohesta herukaan kuin puoli tuntia (mukaanlukien kaluston kanssa liukastelu kaukaloon ja testing, testing), alkaa suuria taiteilijoita jo hieman arveluttaa. Kun on hetken päivitellyt olevansa takuulla maailman kaltoin kohdelluin kameramies, ei muu auta kuin sipaista kiukku hankeen ja keskittyä pohtimaan:
a) mitä n. 20 minuutissa EHTII kuvaamaan ja
b) missä sen menetetyn tunnin kuvat VOISI kuvata ilman suurta tason laskua.
Kun pakastin, sekä sitä noin 20 astetta kylmempi ulkojää, on ruksattu listalta, keksimme hallin minijään, joka suureksi onneksi on vapaa reilun tunnin ajan. Pystytämme siis suunnittelemamme kaksi kuvauspistettä minikaukalon vastakkaisiin päihin ja nautiskelemme värikkäiden pukujen loistosta salamavalon hellässä syleilyssä.

II) “Hieno hymy! Loput 200 lasta, tehkää sama!”
Jääkuvauksissa porukkamme oli jo kuin kotonaan, ja kameran takana majailevaa vähäistä aivokapasiteettia olikin varaa siirtää enenevissä määrin valoteholaskelmista itse mallien ohjailuun. Sen sijaan seuraavana odottava 13 luisteluryhmän, yhteensä parinsadan 3-15v lapsen, ryhmäkuvaus hirvitti astetta enemmän.

Lasten vanhemmat saivat vapaasti seurata kuvauksia vierestä. Luulen että illan aikana oli yksi tai kaksi vanhempaa jotka EIVÄT ottaneet kuvia omalla kamerallaan. Välillä salamavalojen välke oli sitä luokkaa, että se olisi laukaissut epilepsiakohtauksen betoniporsaassakin. Kirjoita muistiin: tämän takia en käytä optisia orjasalamoita! Annoimme yhdelle isälle elämyksen, kun hän pyysi saada kuvata lapsensa meidän taustakangastamme vasten. Iskin radiolaukaisimen isin kameraan kiinni ja säädin asetukset vastaamaan omiani. Klik! Sanoi kamera. Pop, sanoi 4 salamaa. OHO! Sanoi isi.

Meillä oli käytössä noin 4m leveä taustakangas, jonka huomasimme olevan juuri ja juuri liian kapea. Minkä kangaskaupassa kerran säästää, maksaa photoshopilla monta, monta kertaa jälkikäteen!

Olin jostain aikaisemmin lukenut hyvän vinkin lapsikuvaukseen: Pieni pehmolelu pään päälle, ja sitten tekoaivastus joka pudottaa lelun. Tätä kikkaa olin jo ehtinyt testatakin ja ainakin omista lapsistani olin saanut hienot kuvat ennen (haltioitunutta tuijotusta) ja jälkeen (hervotonta kikatusta) aivastuksen.

Meillähän ei tietenkään ollut mukana pehmoleluja, mutta saimme lainaksi seuran toimistolta kookkaan nallen. Ryhmäkuvia otettiin parimetrisiltä tikkailta paremman kuvakulman toivossa. Huomasimme nopeasti, että iso kolmesta metristä tekoaivastuksella pudotettu nalle näyttää erehdyttävästi yliajetulta raadolta eikä huvita lapsia ollenkaan! Taktiikkaa vaihdettiin sulavasti kuin Räikkönen lajia, ja nallesta kehkeytyikin vaarallinen, kuvaajaa vaaniva, lihansyöjäkarhu. Nyt tiedän, että kuvaajaa takapuolesta järsivä pehmoeläin naurattaa lapsia ikäluokassa 3-55.

Kuvausten jälkeen saatiin vielä ylimääräistä (täysin tilaamatonta) jännitystä kun huomattiin, että yhden ryhmän kuvat eivät olleet latautuneet koneelle. Siinä vaiheessa kun tämä huomattiin (4 vkoa myöhemmin), oli muistikortti tyhjennetty pari kertaan ja alustettu kerran. Mutta eipä hätää: PhotoRec to the rescue! Niin vaan kortin syövereistä kaivettiin kadonneeksi luullut kuvat kuin nöyhtä navasta. Ja elämä jatkuu…

Mitä opin tänään:

• Kun taustakangas on hieman leveämpi, on jälkikäsittely paljon keveämpi
• Yleisötilaisuuksissa ei kannata käyttää salamoiden laukaisemiseen optisia orjia – ellei halua lahjoittaa valovoimaansa ympäröivän väkijoukon haltuun.
• Pehmolelut toimivat lasten naurattamisessa loistavasti jos niitä osaa käyttää oikein (ja itkettämisessä jos ei). Lelu kannattaa pitää lähellä kameraa – sinne lapset katsovat
• Lasten naurattaminen on kovaa hommaa!
• Kuvauksista pidettävä pöytäkirja auttaa tarkistamaan että kaikki kuvat tulevat koneelle